Onpas siitä taas vierähtänyt ikuisuus kun olen tänne viimeksi kirjoitellut. On vain tuntunut niin supervaikealta hypähtää raksajuttujen jälkeen muihin aiheisiin. Nyt kuitenkin tuntuu, että aika on oikea ja olen valmis siihen. Huvittavaa, että aluksi tuntui haastavalta kirjoittaa rakentamiseen liittyviä asioita (olin niin pihalla niistä!) ja nyt taas tuntuu haastavalta kirjoittaa mistä tahansa muusta kuin rakentamisesta. Ei ole helppoa ei! 😅
Ajattelin nyt kirjoittaa ajasta, jolloin elämämme muuttui lopullisesti. Ajasta, jolloin epätodellinen poika ilmoitti olemassaolostaan. Elettiin tammikuuta 2017. Ihmettelin, että missä mun kuukautiset oikein viipyvät. Martti oli mennyt juuri sinä viikonloppuna ystäviensä kanssa laivalle ja sanoi tulevansa seuraavana päivänä jo ajoissa kotiin. Mä menin sitten ostamaan epäluuloisena raskaustestin kaupasta saman päivän aamuna. Siellä mä sitten kotona istuskelin vessassa ja odottelin. Tai no, odottelin ja odottelin, koska melkeinpä heti taisi ne kuuluisat kaksi viivaa ilmestyä siihen testiin. Samassa hetkessä koin varmaan kaikki maailman tunteet, joita ihminen vaan voi kokea. Lähdin sen jälkeen heti meidän pieneen lähikauppaan, vähän matkan päässä sijaitsevaan isompaan kauppaan ja tietysti myös apteekkiin. Ai mitä tekemään? No ostamaan kaikki mahdolliset raskaustestit mitä vain saatavilla oli. Olo oli hyvin epätodellinen. Mutta samalla jotenkin kutkuttava. Ei sitä osaa selittää.
Kun kotona testeihin ilmestyi viiva toisensa perään aloin malttamattomana odottaa Marttia kotiin. Laiva taisi tulla satamaan kahdeksan maissa ja samalla mun puhelin soi. Martin ystävä soitti ja ruinasi siellä tumupäissään, josko Martti saisi vielä mennä heidän kanssa jonnekin jatkamaan iltaa. Taisin sanoa että tietysti voi, mutta mieli olisi tehnyt sanoa että ei helkkarissa voi!!! En olisi halunnut olla enää yhtään kauempaa kotona yksin. Halusin päästä kertomaan Martille että meille tulee vauva!
Seuraavana aamuna Martti oli sitten saapunut kotiin ja pääsin kertomaan tämän asian vihdoin ja viimein! Martti toisteli koko päivän aika ajoin "hyvä juttu se on"...."hyvä juttu se on". Hehe. Taidettiin olla molemmat yhtä hämmentyneitä tilanteesta. Molemmat meistä oli ajatellut, että haluaa joskus lapsia. Olimme myös ajatelleet sen tapahtuvan tyylillä tulee jos on tullakseen. Itselle se ehkä aluksi oli hieman ristiriitaistakin koska kävin muita isoja asioita silloin elämässä läpi. Tuntui, että jääkö niille nyt aikaa kun tulikin suurista suurin elämänmuutos eteen. Mutta toisaalta mulla oli myös erittäin vahva tunne siitä, että näin tämän pitääkin mennä. Tämä vauva tulee meidän perheeseen syystä.
Raskauspahoinvointi alkoi joskus raskausviikolla 6 ja se olikin jatkuvaa kuvottavaa oloa, iltapainotteisesti kuitenkin enemmän. Vain muutaman kerran oksensin kunnolla. Sitrushedelmät ja vichy maistui. Ja oikeastaan kaikki raikas. Välillä saattoi tulla jonakin päivänä jäätävä roskaruokahimo, mutta harvemmin. Ja se väsymys oli jotain aivan järkyttävää! Olisin voinut nukahtaa pystyyn! Missä ja milloin vain! En edes muista kunnolla raskauden ensimmäisiä viikkoja. Raskauden alussa kävimme myös yksityisellä lääkäriasemalla varhaisultrassa. Oli niin ihmeellistä nähdä siellä ruudulla meidän vauva. Olo oli epätodellinen. Onko tämä oikeasti totta? Onko siellä vauva? Tuleeko musta oikeasti äiti? Ajatukset seikkaili harhaili. Muistan sanoneeni Martille kun me lähdimme sieltä kotiin, että sinne ultaäänilaitteen ruudulle se meidän vauva jäi, ei se mun mahassa ole.
No tuo alkuraskauden karmea olotila onneksi väistyi suunnilleen raskausviikko 14 paikkeilla. Olo oli kuin uudesti syntynyt. Aina sinne vähän päälle raskausviikko 20 asti. Silloin alkoi alaselän ja häntäluun kipuilu ja harjoitussupistukset. Olin aika raihnainen niiden takia ihan synnytykseen asti. Harmitti kun ei pystynyt oikein käymään edes kävelemässä koska pelkkä sohvalta ylösnouseminen sai mahan ihan kivikovaksi. Muistan käyneeni läpi myös hirveitä kriisejä Instagramia selatessani. Kaikki muut tulevat äidit olivat niin hehkeinä ja hyvävointisina. Monet jopa treenasivat salilla ja muutenkin olivat elämänsä kunnossa. Se oli kauheaa kun oma olo oli kaikkea muuta. Mutta harva varmaan kuvaa sinne Instagramiin sitä kun pää on vessanpyntyssä tai on nukahtanut kesken lehden lukemisen. Ei ikinä kannata verrata itseään muihin. Vauva on tärkein ja sen mukaan mennään.
Mieliala mulla oli koko raskausajan todella hyvä. Mitä nyt välillä tietysti itkin milloin mitäkin hormonihuuruissani. Muistan sohvalla istuessamme alkaneeni yhtäkkiä itkemään Martille sitä että hänkin joskus kuolee pois. Ai kauheeta! Itkin myös sitä että meidän vauva joskus kuolee. Vaikkei hän ollut edes syntyyt vielä. 🙈 Mutta esimerkiksi kamalat PMS oireet joista yleensä kärsin pysyi poissa. Ihanaa! Käsittelin paljon mielessäni raskautta ja vauvan syntymää sekä elämää sen jälkeen. Muistan että välillä ajatukset oli todella negatiivisiakin. Tuleeko musta hyvä äiti? Onko musta jonkun äidiksi? Kauhistutti aika ajoin se lopullisuus. Ja se vastuu. Näin jälkeenpäin ajateltuna musta on tosi tärkeääkin että käy läpi myös niitä negatiivisia asioita joita raskaus ja vauvan syntymä herättää. Mun mielestä se on jo osa sitä vanhemmuuteen kasvamista. Isojen asioiden äärellä joutuu käymään mielessään läpi kaikenlaisia asioita. Välillä pohjamutia myöden. Tärkeintä musta on kuitenkin se, että hyväksyy ne kaikki ajatukset ja tunteet sellaisina kuin ne on. On se sitten positiivisia tai negatiivisia. Mulla oli koko raskausaika todella epätodellinen olo. Ihmettelen kyllä jos joku esikoistaan odottava olisi ihan sinut raskauden ja vauvan syntymän suhteen. On se niin suuri ja ihmeellinen asia. Edelleen välillä katson jo 2-vuotiasta poikaani ja olon täyttää sama epätodellinen olo. Onko tuo ihana poika tosiaan minun? 💓
Ensi kerralla päästään sitten tämän epätodellisen pojan syntymään. 💓
Kerro ihmeessä miltä susta on tuntunut odottaa ensimmäistä lastasi?
Ihanaa päivää just sulle. 💓
Ajattelin nyt kirjoittaa ajasta, jolloin elämämme muuttui lopullisesti. Ajasta, jolloin epätodellinen poika ilmoitti olemassaolostaan. Elettiin tammikuuta 2017. Ihmettelin, että missä mun kuukautiset oikein viipyvät. Martti oli mennyt juuri sinä viikonloppuna ystäviensä kanssa laivalle ja sanoi tulevansa seuraavana päivänä jo ajoissa kotiin. Mä menin sitten ostamaan epäluuloisena raskaustestin kaupasta saman päivän aamuna. Siellä mä sitten kotona istuskelin vessassa ja odottelin. Tai no, odottelin ja odottelin, koska melkeinpä heti taisi ne kuuluisat kaksi viivaa ilmestyä siihen testiin. Samassa hetkessä koin varmaan kaikki maailman tunteet, joita ihminen vaan voi kokea. Lähdin sen jälkeen heti meidän pieneen lähikauppaan, vähän matkan päässä sijaitsevaan isompaan kauppaan ja tietysti myös apteekkiin. Ai mitä tekemään? No ostamaan kaikki mahdolliset raskaustestit mitä vain saatavilla oli. Olo oli hyvin epätodellinen. Mutta samalla jotenkin kutkuttava. Ei sitä osaa selittää.
Kun kotona testeihin ilmestyi viiva toisensa perään aloin malttamattomana odottaa Marttia kotiin. Laiva taisi tulla satamaan kahdeksan maissa ja samalla mun puhelin soi. Martin ystävä soitti ja ruinasi siellä tumupäissään, josko Martti saisi vielä mennä heidän kanssa jonnekin jatkamaan iltaa. Taisin sanoa että tietysti voi, mutta mieli olisi tehnyt sanoa että ei helkkarissa voi!!! En olisi halunnut olla enää yhtään kauempaa kotona yksin. Halusin päästä kertomaan Martille että meille tulee vauva!
Seuraavana aamuna Martti oli sitten saapunut kotiin ja pääsin kertomaan tämän asian vihdoin ja viimein! Martti toisteli koko päivän aika ajoin "hyvä juttu se on"...."hyvä juttu se on". Hehe. Taidettiin olla molemmat yhtä hämmentyneitä tilanteesta. Molemmat meistä oli ajatellut, että haluaa joskus lapsia. Olimme myös ajatelleet sen tapahtuvan tyylillä tulee jos on tullakseen. Itselle se ehkä aluksi oli hieman ristiriitaistakin koska kävin muita isoja asioita silloin elämässä läpi. Tuntui, että jääkö niille nyt aikaa kun tulikin suurista suurin elämänmuutos eteen. Mutta toisaalta mulla oli myös erittäin vahva tunne siitä, että näin tämän pitääkin mennä. Tämä vauva tulee meidän perheeseen syystä.
Raskauspahoinvointi alkoi joskus raskausviikolla 6 ja se olikin jatkuvaa kuvottavaa oloa, iltapainotteisesti kuitenkin enemmän. Vain muutaman kerran oksensin kunnolla. Sitrushedelmät ja vichy maistui. Ja oikeastaan kaikki raikas. Välillä saattoi tulla jonakin päivänä jäätävä roskaruokahimo, mutta harvemmin. Ja se väsymys oli jotain aivan järkyttävää! Olisin voinut nukahtaa pystyyn! Missä ja milloin vain! En edes muista kunnolla raskauden ensimmäisiä viikkoja. Raskauden alussa kävimme myös yksityisellä lääkäriasemalla varhaisultrassa. Oli niin ihmeellistä nähdä siellä ruudulla meidän vauva. Olo oli epätodellinen. Onko tämä oikeasti totta? Onko siellä vauva? Tuleeko musta oikeasti äiti? Ajatukset seikkaili harhaili. Muistan sanoneeni Martille kun me lähdimme sieltä kotiin, että sinne ultaäänilaitteen ruudulle se meidän vauva jäi, ei se mun mahassa ole.
No tuo alkuraskauden karmea olotila onneksi väistyi suunnilleen raskausviikko 14 paikkeilla. Olo oli kuin uudesti syntynyt. Aina sinne vähän päälle raskausviikko 20 asti. Silloin alkoi alaselän ja häntäluun kipuilu ja harjoitussupistukset. Olin aika raihnainen niiden takia ihan synnytykseen asti. Harmitti kun ei pystynyt oikein käymään edes kävelemässä koska pelkkä sohvalta ylösnouseminen sai mahan ihan kivikovaksi. Muistan käyneeni läpi myös hirveitä kriisejä Instagramia selatessani. Kaikki muut tulevat äidit olivat niin hehkeinä ja hyvävointisina. Monet jopa treenasivat salilla ja muutenkin olivat elämänsä kunnossa. Se oli kauheaa kun oma olo oli kaikkea muuta. Mutta harva varmaan kuvaa sinne Instagramiin sitä kun pää on vessanpyntyssä tai on nukahtanut kesken lehden lukemisen. Ei ikinä kannata verrata itseään muihin. Vauva on tärkein ja sen mukaan mennään.
 |
| Siellä hän moikkaa. |
 |
| Melko lähellä laskettua. |
Mieliala mulla oli koko raskausajan todella hyvä. Mitä nyt välillä tietysti itkin milloin mitäkin hormonihuuruissani. Muistan sohvalla istuessamme alkaneeni yhtäkkiä itkemään Martille sitä että hänkin joskus kuolee pois. Ai kauheeta! Itkin myös sitä että meidän vauva joskus kuolee. Vaikkei hän ollut edes syntyyt vielä. 🙈 Mutta esimerkiksi kamalat PMS oireet joista yleensä kärsin pysyi poissa. Ihanaa! Käsittelin paljon mielessäni raskautta ja vauvan syntymää sekä elämää sen jälkeen. Muistan että välillä ajatukset oli todella negatiivisiakin. Tuleeko musta hyvä äiti? Onko musta jonkun äidiksi? Kauhistutti aika ajoin se lopullisuus. Ja se vastuu. Näin jälkeenpäin ajateltuna musta on tosi tärkeääkin että käy läpi myös niitä negatiivisia asioita joita raskaus ja vauvan syntymä herättää. Mun mielestä se on jo osa sitä vanhemmuuteen kasvamista. Isojen asioiden äärellä joutuu käymään mielessään läpi kaikenlaisia asioita. Välillä pohjamutia myöden. Tärkeintä musta on kuitenkin se, että hyväksyy ne kaikki ajatukset ja tunteet sellaisina kuin ne on. On se sitten positiivisia tai negatiivisia. Mulla oli koko raskausaika todella epätodellinen olo. Ihmettelen kyllä jos joku esikoistaan odottava olisi ihan sinut raskauden ja vauvan syntymän suhteen. On se niin suuri ja ihmeellinen asia. Edelleen välillä katson jo 2-vuotiasta poikaani ja olon täyttää sama epätodellinen olo. Onko tuo ihana poika tosiaan minun? 💓
Ensi kerralla päästään sitten tämän epätodellisen pojan syntymään. 💓
Kerro ihmeessä miltä susta on tuntunut odottaa ensimmäistä lastasi?
Ihanaa päivää just sulle. 💓
